![]() Sain kirjan Siiri Siimahäntä ja Afrikan serkku (Mini Kustannus, 2018) minun ja kaksivuotiaan tyttäreni luettavaksi. Tartuimme innolla tehtävään ja ilahduin kirjan riimittelystä heti alkuun. Kuvitus myös miellytti aikuista silmää ja siinä oli tutkittavaa pienelle ihmiselle. Tutustuimme tarinaan erityisellä mielenkiinnolla, koska meidän perheeseen kuuluu myös ”Afrikan serkkuja” Nigeriassa. Kahden kulttuurin perheen elo on tervetullutta kotiimme myös kirjallisuuden muodossa. Kirjan alussa Siiri pohtii, että meneeköhän leikit yksiin toiselta puolelta maapalloa matkaavan serkun kanssa ja jännitys taitaa häiritä vähän yöunia. Todellisuudessa kahden kulttuurin perheet varmasti kohtaavat näitä jännityksen hetkiä, kun koko suku ei asu naapurissa ja aikaa kaukaisimpien sukulaisten tapaamisten välissä ehtii kulua kuukausia tai jopa vuosia. Hienoisen pettymyksen kohtasimme kuitenkin, kun tiedot ja kuvitus afrikkalaisen serkun kotimaasta ”Hiirenluurannikosta” pitivät vain yllä mielikuvaa sellaisesta Afrikasta, jota stereotyyppisesti ajatellaan. Tässä menetettiin mahdollisuus kasvattaa lapsia ja kirjaa lukevia aikuisia ymmärtämään Afrikan monimuotoisuutta. Suomesta kirjoitettiin hyvin monia asioita ja monipuolisesti - toki stereotyyppisesti, mutta ”Hiirenluurannikosta” todettiin lähinnä ettei siellä voi juoda hanavettä ja siellä on aina vilinää ja melskettä eikä koskaan rauhallista. Hiirenluurannikko toki saa olla sellainen ja se kuvaa varmasti joitain oikeitakin paikkoja Afrikassa. Itse olisin arvostanut hiukan valistuneempaa näkemystä Afrikan maista, jota tämän mielikuvitusmaan pohjana olisi voitu käyttää. Kiitän tekijöitä aiheeseen tarttumisesta ja toivon, että edelleen saamme lukea Siiri Siimahännän seikkailuista tulevaisuudessa. Täytyykin etsiä Siiri Siimahännän ensimmäinen osa “Siiri Siimahäntä halusi hienostella” käsiini. Ehkä Siiri ja Sara voisivat seuraavaksi tavata ”Hiirenluurannikolla” siellä he voisivat tutustua monipuolisemmin afrikkalaiseen elämäntyyliin! Lopputulema kirjassa on ihana, olemme erilaisia ja meitä ei ulkomuoto voi määrittää. Suosittelen kirjaa muille lapsiperheille mielelläni, mutta parhaiten kirja voisi mielestäni sopia luettavaksi 4-6-vuotiaille. “Eivät kaikki ole samanlaisia, vaan ihania ja omanlaisia.” (Arvostelun on kirjoittanut yhteistyössä lastenkirjoja ahkerasti lukeva kahden kulttuurin perheen äiti ja hänen 2-vuotias tyttärensä) ![]() Lisää:
Olemme odottaneet puolisoni oleskelulupaa kohta puoli vuotta. Odotus on ollut raastavaa ja saanut epäilemään valintojamme. Pahinta on, etten tiedä, milloin odotus päättyy.
Tapasin Suomessa asuvan puolisoni Tinderissä, ja menimme viime kesänä naimisiin. Puolisoillani oli jo oleskelulupa. Halusimme kuitenkin hakea lupaa perhesiteen perusteella, koska se on pysyvämpi ja siinä on vähemmän ehtoja kuin muihin syihin perustuvissa oleskeluluvissa. Jo itse naimisiinmeno afrikkalaistaustaisen ihmisen kanssa vaati paljon dokumentteja puolisoni kotimaasta, ja siihen meni useampi kuukausi, varsinkin kun Suomessa ei ole kyseisen maan suurlähetystöä. Onneksi puolisoni kotimaassa sukulaiset auttoivat dokumenttien hankkimisessa. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt itse lähteä paikan päälle keräämään niitä. Saimme tarvittavat dokumentit ja pääsimme naimisiin. Sen jälkeen haimme oleskelulupaa, ja myös siihen tarvittiin kaikenlaisia papereita. Meidän piti muun muassa molempien kirjoittaa selvitys siitä, miten olemme tavanneet, kuinka monta kertaa tapasimme seurustelun aikana ja olemmeko asuneet yhdessä. Tämän oli siis tarkoitus todistaa, että avioliittomme on aito. Aika hakemuksen jättämistä varten piti varata Migristä jo pari kuukautta etukäteen. Hakemusta jättäessä emme tienneet, kestääkö prosessi viikon vai yhdeksän kuukautta. Tällä hetkellä vahvimpana mielessä on huoli siitä, ettei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On raastavaa, kun joka päivä käy katsomassa, onko vastaus jo tullut. Mitä jos käykin niin, ettei puolisoni saa oleskelulupaa? Jos emme saakaan asua yhdessä Suomessa? Muutanko minä puolisoni mukana hänen kotimaahansa? Asia vaikuttaa elämäämme myös konkreettisesti. Puolisoni ei esimerkiksi voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi. Emme myöskään voi lähteä tapaamaan sukulaisia hänen kotimaahansa. Toisin sanoen, kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme ovat jäissä siihen saakka, kunnes päätös oleskeluluvasta tulee. Kaikkein eniten itseäni tilanteessa ahdistaa se, että tulevaisuutemme on jonkun toisen ihmisen käsissä. Joku siellä jossakin arvioi hakemukseen kirjoittamiemme asioiden perusteella, onko avioliittomme aito. Tästä seuraa se, että tietyllä tavalla alkaa itsekin epäillä omia valintojaan. Ei parisuhdetta, mutta sitä, olemmeko tehneet oikeita päätöksiä tulevaisuutemme suhteen. Tuntuisi todella loukkaavalta, jos viranomaiset sanoisivat minulle, ettei parisuhteeni ole aito. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei meillä varmasti ole mitään pelättävää, mutta jos joutuu odottamaan useita kuukausia, sitä alkaa ajattelemaan kaikenlaista. Yksi harvoista asioista, mikä tässä tilanteessa on auttanut, ovat vertaiset ihmiset ja ymmärtäväinen perhe. Se, että on ihmisiä, joiden kanssa tästä asiasta voi puhua. Tietyllä tavalla tämä myös vahvistaa parisuhdettamme, koska olemme yhtä lailla molemmat mukana tässä tilanteessa. Onhan tämä myös tietynlainen testi parisuhteelle, että kestääkö se tällaisen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tällaista koettelemusta käydä läpi, eli onko se sitten reilua? Pitkässä oleskelulupaprosessissa voisi auttaa se, ettei lähtökohta olisi tunne siitä, että meitä epäillään. Viranomaiset tuntuvat olettavan tilanteessamme olevan jotain hämärää, ja meidän tulee todistaa, ettei näin ole. Miksei lähtökohta voisi olla aito parisuhde, kunnes toisin todistetaan? Teksti perustuu nimimerkki "MM" haastatteluun (Mina Iranta, suunnittelija, Familia ry) ![]() Over the five years I have been living in Finland I have been in contact with the TE-office for four. I have some very conflicting feelings and experiences from all of that. In the beginning everything was good, and I had a very nice and understanding official with whom I made the social integration plan to study Finnish language and culture. For the time I have lived here I have moved several times and I have been communicating with several different officials each one being a worse experience than the previous. After my language studies had ended I felt like the officials weren’t really listening to me and my wishes but instead they were pushing their own to me. I made plans together and yet I got assignments that overruled my own wishes. For example, I had been searching for courses by myself and when I found one the TE-office had found one by themselves too and I had to take the one they had chosen not the one I had found even if that one would have been filling the TE-office requirements as well. Worst part has been my last two years because my TE-office official is an immigrant as well. Our conversations have been mostly over the phone and in Finnish. She has a very strong accent that makes it very difficult for me to really understand all she says and the letters I have received from her have had some bad grammar mistakes. During the conversations I have had to ask her to repeat herself many time to make sure that I have understood what she had just said and that made her very impatient and she often had very vocal sighs of frustration. During these two years I have studied myself a new profession here and I was expected to report the progress of my studies to the TE-office which I did. How ever I did have to keep asking if the official had received my reports to which she often replied with a delay of well over a week. Same thing was happening when I asked for help and clarification, I had to wait for a long time for an answer. I am not expecting them to answer to me right away, they do have hundreds of people to manage per person after all. I would appreciate some acknowledgement that my emails have been received.
Now that I have graduated there was time to update my plan of employment. Again, all I got was a phone call not a face to face meeting. During that phone call I was briefly interviewed and quickly asked what kind of work I would like to look for. I didn’t get a change to really express my wishes of what I would like and would not like to do because the occupation I studied qualifies me to do many very different kinds of work. All I was able to say was that I would like to do office work and that pretty much concluded the call. After that I started receiving the work offers that mostly had job description of customer service over phone. Exactly the kind that I do not like to do. The jobs seem to have almost always a requirement for fluent Finnish which I do not have. The situation for me is very frustrating and I am certain that I am not the only immigrant facing these issues. For me it would be very important and helpful if I would be able to have face to face meetings where to really go through the plan and where my hopes and wishes are listened. I would like to have an official who would acknowledge me and my questions in a reasonable time. Most of all I would like to have an TE-office relationship where at least one of us was fluent in Finnish. These decisions made in and with TE-office do have a big impact on my personal economy and wellbeing. (Thayhl) “Fasten seat belt while seated, life vest under your seat”, luki edessäni. Osasin tuolloin lukea, mutten tiennyt mitä lause tarkoitti. Olin käynyt ensimmäisen luokan peruskoulua ja olin matkustamassa ensimmäistä kertaa yksin Finnairin koneella Istanbulista Helsinkiin. Ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa Finnairilla oli suorat lennot näiden kahden maan välillä. Minulla oli kaulassani lappu, jossa luki yksin matkustava.
Olin menossa viettämään kesälomaa Ristijärvelle, ensin lasten leirille viikoksi ja juhannuksen jälkeen Kuopioon mummon luo. Leirillä syötiin puuroa, juostiin vesisateessa metsässä, pelattiin sählyä, saunottiin, uitiin jääkylmässä järvessä ja opittiin sienten nimiä. Syksyllä, kun koulu käynnistyi ja kerroin turkkilaisille luokkakaverilleni lomasta he pyörivät uteliaina ympärilläni. Minä osasin kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Söin mustan värisiä karkkeja, joita kukaan muu ei tuntenut. Olin luokan ja koulun pisamanaamainen suomalainen Melis. Vietin lapsuuteni kaikki koululomat Suomessa. Suomi oli minulle tuttu paikka. Yhtä tuttu kuin Turkkikin oli. En tiedä kuinka monta kertaa elämässäni minulta kysyttiin: “Kummasta maasta pidät enemmän; Suomesta vai Turkista?”, “Pidätkö itseäsi enemmän turkkilaisena vai suomalaisena?”. Itse olen aina kokenut nämä kysymykset epämiellyttäväksi. Oliko näihin kysymyksiin edes oikeita vastauksia olemassa? Vastasinpa mitä tahansa, ihmiset pitivät minua suomalaisena Turkissa ja turkkilaisena Suomessa. Täytän tänä vuonna helmikuussa 36. Tänä vuonna tasan puolet elämästäni olen asunut poissa Turkista. Muutin Suomeen 18 -vuotiaana opiskelemaan Helsingin Yliopistossa valtiotieteidenkunnassa poliittista historiaa. Kuuluin kansainvälisten opiskelijoiden joukkoon. Kun minulta kysyttiin, kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi turkkilainen. Nykyään sanon olevani suomalainen ja turkkilainen. Elän arkea, jossa molempien maiden kulttuurit ja kielet vaikuttavat ilmaisuuni. Myös lapseni on kaksikielinen. Hän on vielä sen verran pieni, ettei tiedä ihmisten luokitteluista mitään. Hänellä on vain yksi perhe ja siten yksi kulttuuri, johon mahtuu useampia perheenjäseniä, kieliä ja elämäntapoja. Olen ollut elämässäni onnekas, etuoikeutettu monessa asiassa. Olen saanut vuosia työskennellä sydäntäni lähellä olevien asioiden puolesta. Olen saanut edesauttaa järjestökentältä käsin EU:n ja STEA:n tukemissa hankkeissa Suomeen muuttaneiden kotiutumista ja heidän osallistumistaan yhteiskunnallisiin järjestelmiin esimiestehtävissä toimien. Olen valtakunnallisen ja kansainvälisen verkostotyöskentelyn kautta saanut vahvistaa kokemuksiani ja kehittää johtamisosaamistani mm. kulttuurituotannon ylemmän AMK -tutkinnon avulla. Nykyään paluumuuttajaksi luokiteltu äitini jaksaa edelleen muistuttaa: ”kun on rikkautta, on käytettävä sitä vastuullisesti”. Lupaan ottaa äitini viisaan neuvon käyttööni myös uudessa tehtävässäni. Tammikuun puolivälissä aloitin toiminnanjohtajan tehtävässä Familia ry:ssä. Vuodesta 2011 lähtien olen ollut Familian toiminnassa mukana eri rooleissa; yhteistyökumppanina, vapaaehtoisena, hallituksen jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana. Familian visio, jonka mukaan eri syistä maahan muuttaneita ihmisiä ja kahden kulttuurin perheiden jäseniä tulee kohdella yhdenvertaisesti muiden suomalaisten rinnalla, niin lakeja säädettäessä, palveluita suunniteltaessa kuin päivittäisessä arjessakin on minulle erittäin tärkeä. Visio ei ole vaihtoehto vaan ehdoton päämäärä. Tämän eteen tulen tekemään töitä. Olen onnekas myös siten, etten enää ole yksin matkustava. Familia ry:stä löytyy vankkaa osaamista ja vahva tiimi. Toivon juhlavuoden aikana edistävämme yhdistyksemme tunnettavuutta siten, että yhä useampi kahden kulttuurin arkea elävä liittyy jäseneksi kehittääksemme yhdessä palveluitamme. Toivon myös sekä jo olemassa olevien yhteistyökumppanien, että myös uusien kumppanuuksien myötä vahvistavamme asemaamme yhteiskunnallisena vaikuttajana ja Suomen ainoana kahden kulttuurin parien, perheiden ja kasvattien edunvalvojana. Elämme yhdessä tässä maailmassa. Voimme rakkaat lukijat, jäsenet ja yhteistyökumppanit tehdä maailmastamme ja yhdessäolosta vielä paremman. (Melis Arı-Gürhanlı) Mikä on oikea motiivi mennä naimisiin? Onko toinen motiivi toista huonompi ja kuka sen päättää? Omat vanhempani avioituivat aikoinaan välttääkseen nolot isyyden tunnustamiset. Joku toinen avioituu uskonnollista syistä. Joku taas menee naimisiin, jotta saa viettää päivän prinsessana tai koska ”niin nyt vaan kuuluu tehdä”. Jotkut avioituvat, jotta toinen puolisoista saisi saapua tai jäädä maahan, ja jotta suhde saisi jatkua. Kaikissa näissä on luultavasti taustalla myös rakkaus. Omat hääni olivat muutama kuukausi sitten. Olimme seurustelleet noin puoli vuotta, kun päätimme yhdessä puolisoni kanssa avioitumisen olevan oikea liike. Parisuhteessa, jossa toinen puolisoista tulee Euroopan ulkopuolelta, avioituminen on usein yksi harvoista keinoista antaa suhteelle mahdollisuus jatkua tai ainakin tehdä yhteisestä elämästä hieman helpompaa. Puolisoni olisi saanut jäädä maahan muutenkin. Kuitenkin tilanne, jossa toisen maassa asumiselle on monia ehtoja ja oleskelupa aina välillä katkolla, aiheuttaa suhteelle stressiä ja haasteita. Avioituminen takaa meille, kuten monille muillekin samassa tilanteessa oleville, hieman turvatumman tulevaisuuden. Vaikka kukaan ei ole minulle varsinaisesti päin kasvoja sanonut epäilevänsä liittomme aitoutta tai sen syitä, on kylmä asenne huokunut rivien välistä. Sukulaisten ja ystävien muille sanomat kommentit ”onkos tuo nyt ihan viisasta” tai päin naamaakin todetut hieman ivalliset ”no, onnea teille sitten” -tokaisut todistavat, että monet epäilevät syitämme mennä naimisiin. Aivan kuin puolisoni olisi automaattisesti avioitunut kanssani vain saadakseen oleskeluluvan eikä taustalla olisi aitoa rakkautta tai kiintymystä.
Keskustellessani asiasta ystäväni kanssa huomasimme selvän eron asenteissa suomalaisten väliseen avioliittoon verrattuna. Ystäväni ilmoitti menevänsä naimisiin myös puoli vuotta seurustelun alun jälkeen. Hän ei ole kuitenkaan ikinä kokenut samanlaista kyseenalaistamista tai kuullut samankaltaisia kommentteja kuin minä ja puolisoni. Ystäväni myös myönsi, että heillä motiivina avioitumiselle oli isyyden tunnustamisen välttäminen. Ei siis heilläkään vain ja ainoastaan rakkaus, vaan myös järkisyyt vaikuttivat avioliittopäätökseen. Kaltaisemme kahden kulttuurin parit joutuvat puolison oleskelulupaa hakiessaan käymään läpi myös maahanmuuttoviraston selvitykset avioliiton ”aitoudesta”. Toisilla prosessi sujuu helpommin kuin toisilla. Toiset selviävät vain kertomalla, missä suhde alkoi, ja kuinka monta kertaa ja missä seurustelun aikana tavattiin. Toisten taas täytyy vakuutella suhteensa aitous muistamalla toisen mieltymykset aina aamupalasta alushousujen väriin. Kävi miten vain, on prosessi aina kuitenkin omiaan lisäämään tunnetta siitä, että kahden kulttuurin avioliittoja kyseenalaistetaan muita enemmän. Kuka on oikea ihminen sanomaan, milloin avioliiton syyt ovat oikeat ja milloin eivät, ja milloin rakkaus on aitoa? Milloin kyseessä on niin kutsuttu ”järkiavioliitto” ja milloin ei? Itse olen melko vakuuttunut siitä, että harvoin kukaan pelkästään rakkaudesta avioituu, rakastaa kun voi ilman avioliittoakin. Onko loppujen lopuksi edes parempaa syytä mennä naimisiin kuin yhteisen tulevaisuuden varmistaminen? Jos tämä jonkun mielestä on väärä syy avioitumiselle, olisi hyvä aika miettiä muita keinoja mahdollistaa valtiorajat ylittävien parisuhteiden jatkuminen. MM ![]() ”Koska tajusit, että sinut on adoptoitu?” Itselleni se on ollut itsestäänselvyys aina, että olen adoptoitu Kolumbiasta. En osaa sanoa johtuiko se siitä, että omistan myös isoveljen ja pikkusiskon jotka ovat myös adoptoitu Kolumbiasta vai vanhempien kasvatustavasta, jossa joskus Bogota, Kolumbia ja lastenkoti mistä minut adoptoitiin Los Pisingos, olivat jopa liian läsnä. Vaikka asuin 6000 henkilön pienessä kylässä välillä se tuntui, että olin sen sijaan vuoristoisessa ja sumuisessa Bogotassa jatkuvan Kolumbia hössötyksen takia. Erotuin muista lapsista tumman tukkani ja tummanruskeiden silmieni kanssa. Vanhempani hössöttivät liikaa erilaisuudestani, mutta itse en olisi sitä sen halunnut korostaa. Tiesin vallan hyvin sen, että en näytä samalta kuin muut vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset suomalaiset lapset. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut pitkän vaalean tukan, ollut pitkä sekä hoikka niin kuin ystäväni. Omasta mielestäni ihminen on kuin mikä tahansa muu laumaeläin. Oli kyse yksilöstä, perheestä tai yhteisöstä, me tarvitsemme toisiamme selviytyäksemme. Haluamme tuntea yhteenkuuluvuudentunnetta lauman jäseniin ja olla yhdenvertainen laumanjäsen. Vaarana on kuitenkin se, että todellisuudessa alkaakin vain miellyttää muita ja lopuksi sitä hukkuu ihmismassaan, jossa kaikki ovat vain kopioita toisistaan. Selatessani eräänä päivänä vanhoja valokuviani törmäsin kuvaan itsestäni, jossa minulle oltiin maalattu kasvoilleni kissakasvomaalaus. Se kuvastaa täydellisesti nuorta minua sekä minua nyt. Olen kissatyttö maskin takana. Kasvomaalaus oli nolo ja kissatkin ovat omasta mielestäni outoja. Kissat vain sähisevät, tuijottavat murhaavasti ja piiloutuvat sohvien alle. Ala-asteella koin olevani erilainen muista niin kuin outo kissa. Halusin olla kuin kaikki muutkin, halusin pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta kuin muut. Pyrin olemaan läsnä hetkessä, vaikka tosiasiassa olisin vain halunnut piiloutua sohvan alle niin kuin kissat ja sähistä siellä yksikseni. Koin kiusaamista ulkonäöstäni. Toisen luokkakaverin tullessa haukkumaan neekeriksi se sattui ja paljon, mutta eihän sitä halunnut näyttää muille. Todellisuus oli kuitenkin se, että halusin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Lapsena olin sulkeutuva enkä osannut puhua omista tunteistani. Sitä kehitti itselleen selviytymisidentiteetin, vaikka ei kukaan lapsi voi selvitä yksin. Halusin olla ylpeä omista taustoistani ja näyttää sen ulkoisesti. Vielä lukiossa koin olevan huonolla tavalla erilainen ja outo verrattuna muihin. Myöhemmin tajusin, että kaikki haluavat olla ruskeita, värjätä tumman tukan ja olla kuin minä. Ilman vanhempieni, perheeni tai ystävieni tukea en olisi se mitä olen nyt. Se ylihössötys mitä koin pienenä on nyt muuttunut ihaniksi muistoiksi siitä, kuinka esimerkiksi äiti tuli näyttämään ala-asteella kuvia Kolumbiasta muulle luokalle ja kertoi mistä minä olen kotoisin. Vaikka muille sanoin sen olevan noloa, muistan kuinka ylpeä olin salaa mielessäni esityksestä ja varsinkin äidistäni. Nyt sitä tajuaa, että erilaisuus on rikkaus ja se, että voin sanoa olevani Kolumbiasta sekä Suomesta on etuoikeus. Monesti tullaan kysymään, olenko kiinnostunut ”oikeista vanhemmistani” ja ”oikeista sisaruksista”, mutta oikeasti kuka edes määrittelee mikä on oikeaa? Veri ei tee perhettä. Omassa perheessäni emme ole ketään biologisesti sukua toisillemme, mutta se on minun perheeni. Parhain ja oikein perhe mitä olisin ikinä voinut saada. Aiemmin mainitsin kissan olevan outo, mutta se on myös paljon muuta. Kissa on älykäs, uljas, erikoinen, itsenäinen ja oma yksilönsä. Olen tajunnut, että muista poikkeava kasvomaalaus on osa minua. Kasvomaalaus on Kolumbia. Kolumbia ja Suomi ovat tehneet minusta sen mitä olen tällä hetkellä. Kaksi kulttuuria tulevat aina olemaan minua, ja jos olisin hyväksynyt sen jo nuorena, olisin säästynyt monilta itkuilta. Faktahan on se, että olit sitten mistä maasta tahansa, olemme kaikki ihmisiä ja yhtä laumaa. Lauma tarvitsee erilaisia yksilöitä selviytyäkseen. Olemme kaikki uniikkeja ja erilaisia. Meillä kaikilla on omat maskit, joista meidän tulee olla ylpeitä. Enää en ole ujo kissatyttö maskin takana vaan uljas ja hyvällä tavalla erilainen kissatyttö maskin kanssa.
(Mery Jokinen) ![]() This year my husband and I decided to settle in Finland. In the early spring, we moved to Helsinki, one of the greenest capital cities in Europe with greenery covering well over 40 % of the city’s land surface. One thing we love to do is wandering around in the city. It is so clean and fresh everywhere. Another exciting factor for me is that Helsinki is surrounded by the Baltic sea! I love fresh seafood. I love going to a local fish market, pick up some fresh seafood of the day and cook it in a way that suits it best. I come from an island country, Taiwan. Seafood plays an important role in the Taiwanese cuisine. Traditionally, a family of 4 or 5 people will share 4 dishes along with rice. The dishes must be served together, not course by course. As far back as I can remember, we have always had at least one seafood dish on the diner table. Most of the time it’s fish, squid, cuttlefish or clam. Shrimp and crab dishes are less frequent but not rare either. For us islanders, seafood means fish, crustacean and mollusk dishes. Different varieties of fresh seafood satisfy our daily craving. They are caught in our neighboring seas and sent to the market within one day. Because they are so fresh, we like them simply steamed or pan-fried with moderate amounts of spice; never too much spice or sauce, we love them the way they already are. Maybe I got the impression from reading about Norway, that I imagined there must also be various seafood options in Finland. Only after a while, I realized fish are the clear favorite in the Finnish seafood culture. Here the word seafood is almost synonymous to fish, be that sea fish or lake fish. (By the way, I love muikku! The first Finnish word I remember how to spell and pronounce.) Fresh crustaceans and mollusks can only be found in the market occasionally, and are mostly unshelled or cut already. They don’t seem to be a very popular choice for Finns. My experience tells me not to buy frozen seafood. Also, I rarely purchase processed or prepared ones (like cooked, unshelled or cut). So I haven’t really got to taste too many varieties of seafood since I moved here.
One lucky day, I surprisingly found a bag of cockles in Ruoholahti Citymarket. I was excited and asked if the cockles had been purged of sand beforehand. The sales clerks at the seafood counter didn’t seem to understand my question, and finally admitted they have never cooked cockles, so they don’t know the process. Ok, maybe they don’t like them? Anyway, I still bought 1kg of those cockles. That bag of cockles looked still able to survive for a day or two, worth to give it a shot! Back home, after purging the sand out of the cockles, I steamed them with white wine. I used the soup extracted from the white wine and cockle juice to stir rice, onion, garlic, some tomato paste, and surely the cockles. It was so delicious! My husband loves all kinds of seafood as much as I do, and we were delighted and content with the fresh taste of the cockles. This is not always the case though. Another time we bought cockles from Stockmann and thought the taste simply wasn’t good. So it really seems to be by pure chance whether you get good fresh seafood ingredients in Finland or not. So we don’t always find fresh seafood (other than fish) as we hope, but we keep on looking. Do you know where to buy fresh shrimps, crabs, clams, squids, and cuttlefish in Helsinki? How did you cook them? (Tien-Chin) ”Kohta sinä alat sitten pitämään huivia ja lopetat alkoholinjuonnin!” Näin totesi eräs kaverini, kun kuuli suhteestani muslimimieheen. En ole ikinä välittänyt itse yhteiskunnan tai lähimmäisteni odotuksista siitä, miten elää elämääni. Olen elänyt sitä juuri niin kuin olen halunnut ja hyvältä tuntunut. Huomasin kuitenkin, että omat valintani afrikkalaisesta puolisostani ja hänen erilaisesta uskonnollisesta taustasta tuntui kuuluvan monelle, ja usealla oli ihme tarve sanoa sanottavansa siitä, etenkin ne ennakkoluulot.
Pahimmillaan eräs sukulaiseni menetti yöunensa, kun kuuli naimisiinmenostamme. Oli ilmeisen vaikea hyväksyä, että sukuumme oltiin naimassa hyvinkin erilainen ihminen, joka herätti mitä kummallisimpia pelkoja. Omituisinta tilanteesta teki sen, että emme edes ole niin läheisiä, että aiemmat miesvalintani olisi häntä mitenkään hetkauttaneet. Olen huomannut, että haluan peitellä tiettyjen ihmisten kuullen parisuhteeni soraisempia hetkiä. Kuulen epäilijöiden äänet päässäni, jotka tuntuvat odottavan epäonnistumista, jotta voisi sanoa, että ”tiesinhän, ettei siitä tulisi mitään.” Jokaiseen suhteeseen kuuluu pienet kinat ja karheammat hetket, mutta koen, että meidän suhteemme odotetaan epäonnistuvan muita todennäköisemmin, koska taustamme ovat niin erilaiset. Olen tullut varovaisemmaksi, kenelle kerron eläväni kaksikulttuurisessa parisuhteessa. En aina jaksa ihmisten ennakkoluuloja, koska koen meidän olevan aivan tavallinen pariskunta, jonka jokapäiväiseen arkeen ei todellakaan kuulu keskustelu ihonvärimme tai uskonnollisten vakaumuksiemme erilaisuudesta. Sitäkin useammin keskustelemme, kuinka emme taaskaan voittaneet Pitkävedossa tai kuinka vaatteemme ovat jälleen ajautuneet holtittomasti ympäri asuntoa. Inhoan itsessäni sitä, että olen antanut viimeisen parin vuoden aikana toisten ennakkoluulojen vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni. Suhteemme on herättänyt lähipiirissäni sen verran pelkoa ja huolta, jota vastaan en vielä ole jaksanut alkaa taistella. On helpompi mukautua, vaikkei pitäisi. Olen esimerkiksi eräissä juhlissa juonut oluen tarkoituksella erään sukulaiseni nähden näyttääkseni, että kyllä minulle vielä olut maistuu, enkä ole lopettanut alkoholinjuontia puolisoni vakaumuksesta huolimatta. Pitkin iltaa siemailemani limsat olivat nimittäin herättäneet sen verran epämääräisiä vilkuiluja limsatölkkiini. Voi sitä helpotuksen määrää henkilön silmissä, kun lopulta litkinkin tuttua ja turvallista Karjalaa. Pystyin melkein kuulemaan huokaisun ”Ei se tyttö ole vielä muuttunut”. Itse tunsin lähinnä häpeää, koska sorruin tällaiseen. Meillä Suomessa on edelleen tekemistä asenteidemme kanssa. Monia pelottaa erilaisuus. En tiedä, mikä siinä on, että suhteemme ikään kuin kuuluu enemmän muille kuin ”tavallinen kantasuomalaisten" keskinäinen suhde. Nauroin, kun kuulin, että avioliittoomme oli keskusteluttanut syntymäpaikkakuntani marttakerhon retkellä. Kuulemma on jännää, että kylänraitilla voi nyt nähdä tummaihoisen. En ole asunut kotipaikkakunnallani kohta pariin kymmeneen vuoteen, mutta puheenaiheeksi silti pääsin. Paljon on vielä tekemistä ennen kuin voimme olla niin sanotusti normaalipari. Olen yrittänyt kuitenkin aina nauraa näille ennakkoluuloille ja ihmisten puheille, vaikka välillä se tiukkaa tekeekin. (Hanna) Kaksi kulttuuria kolmessa polvessa - Kahden kulttuurin isovanhemmuutta bibin ja babun tapaan22/5/2017
Anette ja Mataruma Miraji ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Heillä on neljä lasta ja kolme lapsenlasta. Pari tapasi 80-luvun puolivälissä Suomessa. Tansanialainen Mataruma oli tullut Eurooppaan töiden vuoksi. Anetten tavatessaan hän oli todennut tämän olevan hänen tulevien lastensa äiti. Ensin Anette jarrutteli hänen vauhtiaan, mutta oikeassahan Mataruma oli ja kohtaamista seurasi avioliitto ja lapset. Heti suhteensa alussa pari oli päättänyt, että heidän on muistettava selittää toisilleen, miksi joku asia on tärkeä. ”Ei riitä, että toinen sanoo älä tee noin vaan näin”, he selventävät, ”on kerrottava, miksi minulle on tärkeää, ettet toimi noin”. ”En voinut vain käskeä miestäni ottamaan hatun pois päästä, kun vierailimme vanhempieni luona”, Anette nauraa, ”vaan minun oli selitettävä, miksi äidille ja meidän kodissamme on tärkeää, ettei hattua pidetä päässä sisällä. Keskustelimme myös uskonnosta ennen lasten syntymää”, Anette jatkaa, ”halusin lapseni kastettavan katoliseksi, kuten minutkin on kastettu ja mieheni on protestantti.” Anetten ja Mataruman yhteisen taipaleen alkaessa vuonna 1985 Suomessa ei ollut juurikaan ulkomaalaisia. ”Isäni hyväksyi kyllä Mataruman heti, mutta äitini oli pidempään epäileväinen”, Anette kertoo. Parin mennessä naimisiin Matarumalla ei ollut Suomessa nykyisen veroista tansanialaisten laajaa sosiaalista verkostoa. ”Meitä oli ehkä parikymmentä”, Mataruma sanoo, ”sittemmin piirimme ovat kasvaneet ja ihmiset tukevat ja auttavat toisiaan.” ”Tansanialaisrouvat laittoivat ruokaa 30-vuotis hääpäivänämme”, Anette jatkaa, ”ja nuorimmat vieraat alkoivat autella siivouksessa juhlien päättyessä.” Anetten ja Mataruman lapset tuntevat juurensa ja ovat ylpeitä niistä. Mataruma halusi lasten tietävän, miten Tansaniassa eletään. ”Täällä ei tunneta tansanialaista yhteisyyttä – ’togetherness’, jossa perhe ja naapurit hoitavat asiat yhdessä. Minulle oli välillä vaikeaa nähdä, kuinka yksin Anette jäi lasten kanssa, kun olin töissä tai vierailin Tansaniassa”, Mataruma kuvailee. Lapsiperheen arki ja työnteko veivät perheen mukanaan ja 30 vuoden aikana Mataruma on käynyt kotimaassaan vain neljästi. Anette nauttii tansanialaisesta ruoasta ja kulttuurista, mutta ei ole vielä vieraillut miehensä kotimaassa. Unelmissa on Tansaniaan asettuminen eläkkeellä. ”Ei se ole edes unelma, vaan suunnitelma”, Anette korjaa, ”nyt me todella menemme!”
”Tyttäremme on opettanut lapsenlapset kutsumaan meitä bibiksi ja babuksi swahiliksi”, Mirajit kertovat. Mataruma puhui lapsilleen swahilia pienestä pitäen ja haluaa nyt myös lapsenlasten kuulevan sitä. Mataruman isoäiti kertoi tälle tarinoita iltaisin, kun hän oli pieni lapsi ja nyt Matarumasta itsestään on sukeutunut loistava tarinankertoja ja hän viihdyttää kertomuksillaan lapsenlapsia. ”Muistan vanhat laulutkin, joita minulle lapsena laulettiin", Mataruma lisää. ”Isovanhemmuus on ihanaa”, Anette toteaa, ”olemme vielä töissä, mutta meillä on heille aikaa joka viikko, emmekä ole vielä kovin vanhojakaan. Viemme heitä harrastuksiin ja nautimme joka hetkestä heidän kanssaan.” Anette muistelee, kuinka hänen omien lastensa oli aina todistettava olevansa yhtä hyviä kuin muut ja heidän suomalaisuutensa kyseenalaistettiin. ”Tilanne on kyllä parantunut 80-luvusta”, Anette kertoo, ”mutta lapsenlapsellemmekin oli sanottu, ettei hän ole suomalainen – koska hänen äitinsä ei kuulemma näytä suomalaiselta.” ”Pääasia, että lapset itse tietävät, keitä he ovat ja ovat ylpeitä itsestään”, Anette ja Mataruma sanovat, ”ei heidän tarvitse kuunnella muita.” (Annukka Kortepuro) 1970-luvulla saksalaiset Siglinde Hoffman-Kreutz ja Rolf Kreutz ottivat auton alleen ja matkasivat useasti laivalla Suomeen tutustuakseen maahan. Heille Suomi oli siis jo tuttu ja mieluisa maa, kun heidän tyttärensä vuosikymmeniä myöhemmin päätyi yhteen suomalaismiehen kanssa. ”Tyttäremme rakastuminen suomalaispoikaan ei yllättänyt meitä”, he naurahtavat.
Tytär on asunut Suomessa jo lähes 10 vuotta ja perustanut perheen Suomeen. Vanhemmat ovat vierailleet heidän luonaan muutamia kertoja. Tytär ja lapsenlapset pyrkivät vierailemaan Saksassa kerran tai kaksi vuodessa. Lasten synnyttyä jälleennäkemisten tärkeys on korostunut ja vierailuista tullut melko säännöllisiä. Kreutzit pitävät kovasti tyttären miehestä ja tämän vanhemmista, eikä tyttären Suomeen muutto ole ollut ongelma. Pieni kielimuuri perheiden välillä on ollut. Tyttären miehen vanhemmat eivät puhu englantia tai saksaa, vain suomea. Silti Kreutzit viihtyivät oikein hyvin heidän luonaan Pohjois-Karjalan vierailulla. ”Yritimme tulkita, mitä toinen tarkoittaa ja otimme lopulta kädet ja jalat mukaan keskusteluun”. Myös parin häissä oli ihmisiä, jotka puhuivat vain saksaa tai vain suomea. ”Yllättävän hienosti kaikki kuitenkin pärjäsivät pienillä sanoilla ja yrittäen ymmärtää toista”. Neljävuotiaan tyttärenpojan Oscarin kielitaito sen sijaan herättää ihastusta. ”Hän vaihtaa hetkessä kieltä saksasta suomeen ja toisin päin”, Kreutzit kuvailevat tyytyväisinä, ”hän puhuu molempia kieliä erinomaisesti”. Nuorempi lapsenlapsi Matilda on alle vuoden vanha ja hänen kommunikointinsa koostuu vielä pääosin kiljahtelusta ja jokeltelusta. Tyttären lapset ovat vielä pieniä ja toisinaan Siglinde haluaisi olla lähempänä auttamassa häntä arjessa. ”Jos lapset vaikka sairastavat, toivoisin voivani olla enemmän avuksi”, Siglinde kertoo. Myös suomalaiset isovanhemmat asuvat etäällä lapsenlapsista ja lapsiperheen arkea on pyöritettävä ilman sukulaisverkostoa. ”Kaikki ovat kuitenkin hyväksyneet tilanteen ja olemme oikein tyytyväisiä näin”, Siglinde selventää, ”vaikka kaipaamme heitä, saamme helposti yhteyden WhatsAppissa tai Skypessä ja matkustaminenkin käy mutkattomammin kuin 70-luvulla”. Suurimpia iloja isovanhemmille on, kun lapsenlapset ilahtuvat heidän näkemisestään. Jälleennäkemiset ovat yhtä juhlaa ja erityisesti Oscarille pyritään järjestämään paljon puuhaa isovanhempien kanssa. ”Ilahduin niin, kun Oscar viimeksi sanoi minun olevan hassu isoäiti”, Siglinde nauraa. Saksassa vieraillessaan Oscar maalaa ja leikkii mielellään isoäidin kanssa ja ulkoilee paljon metsässä isoisänsä ja perheen koiran kanssa. ”Vaikka emme näe heitä kuin muutaman kerran vuodessa, Oscar muistaa meidät heti, eikä ujostele ollenkaan.” Ylirajainen isovanhemmuus ei ole aina helppoa ja kaipauksen hetkiä tulee. Nykyaikainen teknologia auttaa kuitenkin isovanhempia paljon. Kaipausta merkityksellisemmäksi nousee yhdessä vietetty aika, joka on mittaamattoman arvokasta. ”Olemme iloisia, että tyttäremme tuo lapsenlapsia vierailemaan luonamme Saksassa”, Siglinde toteaa, ”eikä Suomi ole loppujen lopuksi kovin kaukana.” (Annukka Kortepuro) |
blogi - blogAjatuksia ja kokemuksia elämästä kahden kulttuurin keskellä.
Reflections and experiences from the life of intercultural families. kategoriat
All
osallistuToivotamme sinut lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan blogiyhteisöömme: lue, kommentoi ja kirjoita!
Kirjoittajina voivat toimia kaikki kahden kulttuurin arkea elävät ja aiheesta kiinnostuneet. Kynnystä kirjoittamiselle ei tule nostaa liian korkealle ja kirjoittaa voi joko omalla nimellä tai nimimerkillä. Blogissa esitetyt näkökannat ja mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä edusta Familian kantaa. Kahden kulttuurin arki on itsessään kiinnostavaa ja siitä kirjoittaminen voi avata myös itselle uusia näkökulmia! Blogikirjoituksia voi tarjota sähköpostitse (info@ familiary.fi) tai yhteydenottolomakkeen kautta. Lopullisen valinnan julkaistavista jutuista tekee Familian henkilökunta. Tervetuloa mukaan! participate!We warmly welcome you to participate in our blog community: read, comment, and write!
Anyone who lives and works in the world of intercultural families and is interested in the topic is welcome to contribute. The threshold for writing should not be too high, and you can write either under your own name or under a pseudonym. Keep in mind that the views and opinions expressed in the blog are those of the authors and do not represent the position of Familia. The everyday life of intercultural families is interesting and writing about it can also open new perspectives for you! Your story matters and helps to raise awareness about the opportunities and challenges within intercultural families. Blog contributions can be submitted by e-mail (info@ familiary.fi) or via our contact form. Final selection and edition of the stories to be published will be conducted by our staff. Welcome to join us! |